Kantapään kautta

Mystisen jalkavamman syyt alkavat ehkä vähitellen olla vähemmän mystisiä. Veikkaan sääriluun osteopatiaa, mutta kaikki on vielä avoinna, sillä odottelen yhä magneettikuvan tuloksia. Saatan joutua odottamaan niitä viikon, mutta onneksi olo on muutenkin niin tukkoinen, että ei ole vaikea päättää, että lepo jatkuu edelleen.

Vaikka jalkavammat ovatkin syvältä, ne opettavat. Osteopatia vuodessa pitää mielen virkeänä. Ensimmäiseni, kantapään kahdessa luussa ollut osteopatia, myi minulle pitopohjasukset ja opasti valitsemaan nykyisen asuntomme läheltä hiihtolatuja, uimahallia ja Kupittaata. Ymmärsin vihjeet ja aloin hiihtämään. Hiihdin perinteisellä tyylillä, vaikka lapsuudessa pitovoitelun puuttumisen vuoksi en siitä koskaan pitänyt. Nyt suksi piti ja minäkin pidin, suorastaan nautin, hiihtämisestä.

Toinen osteopatiani oli viime vuoden Kalevan kisojen tai viimeistään universiadien jälkeen alkanut ja Ruotsi-ottelussa viimeistelty sääriluun osteopatia, jonka ehkä parannuttua kävin uusimassa sen Amsterdamin puolimaratonilla. Mitäkö opin? Ainakaan en ole ilmoittautunut tänä syksynä Amsterdamiin. En myöskään juossut Ruotsi-ottelussa (enkä saanut olla mukana kaatamassa Ruotsin naisia). Koska viime vuonna Kalevan kisat onnistuivat, en oppinut niistä mitään. Tänä vuonna sen sijaan sain sielläkin karttakepistä.

Uusin vammani, mahdollisesti jälleen sääriluun osteopatia, joka tosin tuntuu myös pohkeessa ja varpaissa, on vasta aloittanut kouluttamiseni, koska suurin osa opista tulee jälkikäteen. Tähän asti olen saanut lähinnä tutustua ennen kokemattomiin tutkimusmenetelmiin. Ultraäänitutkimuksessa ei havaittu merkkejä nestekertymistä, lihaksen repeämästä eikä turvotuksesta luun pinnalla. Vain pelkkää normaaliutta. Elektroneuromyografiatutkimuksessa jalkaani tökittiin ohuilla neuloilla ja minun piti jännittää lihasta, jossa neula oli. Neulat aistivat lihasyksiköiden aktivoitumista ja kertovat siten hermoratojen vaurioista ja toimintahäiriöistä. Tutkinus tehtiin, koska eräs oire oli, että toinen jalka katosi aina silloin tällöin juostessani. Kaikki osoittautui kuitenkin jälleen normaaliksi tai jopa paremmaksi.

Kun eilen heräsin kurkku kipeänä ja nenä vuotavana, saatoin jo aavistaa, että päivästä tulisi huikea ja epänormaali. Poikkeuksellista oli myös se, että Mehiläisen röntgenlääkäri soitti minulle, että voisinkohan tulla jo hieman varaamaani aikaa aiemmin, koska edeltävä potilas olikin perunut tulemisensa ja ehtisimme tutkia minut paremmin. Minut todella tutkittiin paremmin, tai ainakin erilailla. Ensin kuvattiin sääri (n. 40 min). Pysyin yllättävän hyvin hereillä, eikä nuhakaan häirinnyt, vaikka yöllä makaaminen olikin ollut epämiellyttävää. Sitten minun piti rasittaa jalkaa, minkä jälkeen sääri kuvattaisiin uudestaan. Minulle oli varausta tehdessäni kerrottu, että jalkaa tulisi rasittaa ennen kuvausta ja siksi olin tullut paikalle juoksuvaatteissa. Turhaan. Sittemmin olikin päätetty, että kuvia otetaan sekä ennen rasitusta että sen jälkeen. Tämä tarkoitti sitä, että ajan säästämiseksi en saanut vaihtaa omia vaatteitani kuvausten välissä.

Hiippailin siis vähintään kolmen äksäisissä vaaleanpunaisissa sairaalavaatteissa kauppakäytävää pitkin portaisiin ja sieltä Apexin juoksumatolle. Pahoittelen sitä, mitä muut asiakkaat joutuivat todistamaan. Juoksin juoksumatolla noin 10 minuuttia, ja samaan aikaan eräs fysioterapiaohjeita saava asiakas joutui pumppaamaan jumppapallolla seuranaan joka puolelta peileistä pilkistävän vaaleanpunaisin purjein juokseva tyyppi. Yhä vain pahoittelen. Koska jalka olikin yllättäen täysin kivuton, siirryin pois juoksumatolta ja aloin tehdä punahilkkoja (isovuorohyppelyitä) ja loikkia. En kehtaa enää edes pahoitella. Ei sekään tietenkään sattunut. Kummallista. Siirryin siis portasiin, sillä olin päivittäisissä askereissakin jo huomannut joidenkin pitkien askelten sattuvan. Tein pitkiä askelia, kävelin takaperin, yhä pidemmillä askelilla ja entistä nopeammin. Väistelin tavallisilta näyttäviä ihmisiä ja yritin näyttää mahdollisimman tavalliselta itsekin. Lopulta vain reilusti tallustin takaisin magneettikuvaushuoneeseen, vaikka olinkin saanut aikaiseksi vain pienen jomotuksen.

Pitkähihainen ja -lahkeinen asuvalintani yhdistettynä parin viikon harjoittelutaukoon ja flunssaan aiheutti sen, että hiestä märkänä asettuessani putkeen hoitaja ja lääkäri totesivat minun varmasti yrittäneeni parhaani, jotta olisin saanut kivun provosoitua. Jipii, ja alkoihan se jomotuskin vähitellen pahentua. Toisen 40 minuutin kuvaussession jälkeen sain vaihtaa asentoa, kun jalkaterä asetettiin kuvauskohteeksi. Kolmas 40 minuuttia oli vaikein. Otin mikrounia, ja kun sain lopullisesti herätä, olo oli hirveä. Korvat olivat lukossa ja nenä tukossa, päätä särki ja vilunväristykset enteilivät kuumeen nousua. Jalkakin oli taas tullut kipeäksi. Oli hyvä jatkaa lounaan kautta luennolle juoksutrikoissa.

Jos tämän jälkeen lausunnossa vielä mainitaan, että kaikki on täysin normaalia...